ei nimismies ketään piristä, eikä oppikirjat tyhmää sivistä.

Päätin pitkästä aikaa kirjottaa, sillä mun ryhmänohjaaja anto mulle aihetta, sekä tein koulukuraattorin kanssa diilin, että aina, kun mulle tapahtuu päiväs joku hyvä asia / joku kehuu jostain tms, niin kirjotan sen ylös, sillä opettelen ajattelemaan positiivisemmin (itestäni), jotta saataisiin mun itseluottamus paremmaksi, vaikkakin hän sanoi, että mulla on oikeasti hyvä itseluottamus, kun kykenen myöntään virheeni, hakemaan apua ja musta ei ainakaan helposti huomaa, että olisi huono itseluottamus.

Mun mielestä mun itseluottamus on hyvin, hyvin alhainen sekä oon erittäin pessimistinen ja sarkastinen ihminen. Mutta tänään kuulin ihmiseltä, joka ei ole mun ystävä ja ole tottunut siihen, että mä olisin jotenkin huonolla tuulella saatika piikittelisin muille, etenkin kun he kysyvät mielestäni päivänselviä asioita. Onhan mulla toki hyviä päivä, oon iloinen ja sosiaalinen vastapainoksi niille, että mua ei vois vähempää kiinnostaa yhtään mikään, kiukkuilisin ja olisin hyvin sisäänpäin kääntynyt. Kysymyksessä oli siis mun ryhmänohjaaja, joka on kyllä nähnyt mut, kun oon romahtanu ja itkenyt, nähnyt mut hymyilemässä onnellisena sekä auttamassa muita ihmisiä.

Ryhmänohjaajani kanssa tuli puheeksi matikan tunnin loputtua se, että mä oikeesti tunsin oppineeni matikassa jotain, jota oon harvemmin kokenut, paitsi kyseisen opettajan tunneilla. Kerroin myös, kuinka olin yllättynyt positiivisesti edellisen kurssin arvosanasta ja siitä, että en osannut perustehtäviä, mutta osasin ne vaikeimmat ja sain molemmista täydet pisteet. Hän sattui kysymään, sainko diagnoosiksi ADHD:n. Kerroin, että diagnoosia ei voitu varmistaa, sillä ADHD:n ja traumaperäisen stressihäiriön (sekä  masennuksen yms.) oireet ovat päällekkäisiä. Kuitenkin saan jonkinlaista helpotusta koulussa, sillä opettajilla on tiedossa mm. mun keskittymisvaikeudet sekä mahdolliset ahdistus/paniikkikohtaukset sekä kognitiiviset taidot, jotka olivat ikätason vastaiset, paitsi että sanavarasto oli paljon laajempi kuin keskimäärin mun ikäluokassa olevilla.

Hän tietää, kuinka opin peruskoulussa asenteen "en opi matematiikkaa". Hän tietää, että minulla on keskittymisvaikeuksia, rankka lapsuus ja köyhät kotiolot. Hän tietää, kuinka kamppailen välillä kouluun tulemisen kanssa. Olin oikeasti iloinen kuullessani, että hän on ylpeä minusta. Hän kertoi, että vaikka elämäni ei ole ollut helpoin mahdollinen, olen silti todella usein iloinen ja positiivinen sekä haen asioista positiivisia puolia, enkä ole vaipunut syvään epätoivoon kuten monet mun tilassa olisivat tehneet. Se, että jaksan ponnistella joka päivä kertoo enemmän, kuin moni uskoisi.

Totta kai tuo poikkeaa omasta käsityksestäni ja paljon. Rupesin ajattelemaan asiaa tarkemmin, ja olen päivän mittaan tullut tulokseen: nykyään olen onnellinen ja iloinen ihminen. Etsin asioista positiivisia puolia vaikka kaikki menis päin pyllyä, hymyilen vastaantulijoille niin lenkillä kuin kaupassa. Harvoin näytän kiukkuselta tai surulliselta, ellen ole väsynyt tai herkillä, kuten jokainen meistä joskus. Stressiäkään ei näy usein.

Ehkä se, että olen saanut paljon voimavaroja sekä omaan hyvän tukiverkoston on auttanut paljon. Sekä se, että vihdoin tiedän, että rakkautta tai onnea ei voi ostaa rahalla, vaan se on itse ansaittava omalla asenteella. Vihdoin olen valmis käsittelemään menneisyyttäni koskevat asiat muistaen, että niitä ei tarvitse kokea uudestaan: voin vihdoin jatkaa elämääni. En vielä täysillä, mutta paljon paremmin ja onnellisempana, kuin olen ollut viimeiseen seitsemään vuoteen.

Iso kiitos henkisestä kasvamisesta kuuluu totta kai itselleni; kuinka olisin voinut oppia virheistäni, jos en olisi hyväksynyt niitä? Sekä valinnoista, joita olen itse tehnyt. Kiitos kuuluu myös äidilleni, pikkusiskolleni, isäpuolelleni sekä muulle suvulle. Läheisille, äidin ystävät mukaan lukien, jotka ovat jaksaneet potkia persuksille, kun olen ollut valmiina luovuttamaan esimerkiksi lukion suhteen. Iso kiitos kuuluu myös rakkaalle poikaystävälleni, jota ilman en olisi oppinut, miltä tuntuu tuntea itsensä rakastetuksi juuri sellaisena kuin on, sekä jokaiselle hyvälle ystävälleni, joka on jaksanut kattella mun äärimmäistä onnellisuutta aina kiukkuisuudesta äärimmäiseen surullisuuteen ja epätoivoon. Kiitos jokaiselle vihaajalle, joka on muistuttanut mua mun virheistä. Kiitos ihmisille, jotka on satuttanut mua, sillä ootte tehnyt musta vahvemman.

Tajusin tänään, kuinka pienistä asioista voi ja kuuluu olla kiitollinen. En jaksa tuhlata aikaani enää ihmisten inhoamiseen / vihaamiseen. En vain välitä enää noista ihmisistä. Pidän kiinni niistä, jotka saavat mut hyvälle tuulelle ja joihin voin tukeutua.

Kiitos ja aamen:)!