Ku muil on tutkielmii, mul o muistelmii ja mustelmii, toinen toistaa mustempii, mu vihkos musteel kii.

Ahdistaa. Ei, en pysty meneen kouluun. Ajatuski ahdistaa ja saa mut täriseen ja sydämen hakkaamaan kovempaa ja kovempaa. Haluun vaan käpertyy mun sänkyy peiton alle. Tiedän et tarviin apua ja hain sitä tänään.  Kirjotan mun tän päivän ajatelmat tähän, kun heräsin kylpyammeesta johon olin nukahtanut ja kirjoitin ajatuksia puhelimeen, ajattelematta enempää sitä mitä kirjoittaisin.

"Jotkut lepää rauhas laineitten alla

Jotkut elää haudas paineitten alla

Jotkut elää kauan vaan vaikenemalla

Ja taustalla soi hautajaismusiikki"

Kylvyssä.

Ahdistaa, taas. Olin koulussa vain ruotsin tunnin. En ole pystynyt keskittymään koko päivänä mihinkään. Ajatellut vain sitä ahdistusta, joka kouluun menosta tulee. Mikä minussa on? Terveydenhoitaja kehoitti puhumaan uudelle luokanvalvojalleni. Pelkään vain, että hän ei ymmärrä. Terapeutilleni kerron huomenna, viime keskiviikkona nukuin sen ohi. En ole nukkunut viikkoihin kunnolla, vaihteeksi. Ataraxit eivät auta, joko valvon myöhään, tai ne väsyttävät liikaa, vielä seuraavanakin päivänä. Kuulostan sairaalta. Miten niin kuulostan, mä olen. Vittu että oon taas tyhmä. Katson vanhoja, haalistuneita viiltojälkiä vasemmassa kädessä. Miks oon ollu näin tyhmä? Mulla on ollu ihmisiä ympärillä ja mun mielestä ainoo tapa lievittää mun pahaa oloo, on viiltely. Vitut. Onneksi olen ollut puoli vuotta viiltelemättä. Tänään meinasin, ahdisti ajatus koulusta, sinne menemisestä ja niistä ihmisistä niin paljon. En meinannut päästä kouluun asti, ja kun pääsin, oli ruokkis. Menin suoraan terveydenhoitajalle. Siellä oli seiskoja, tai ainakin olettaisin näin. Ei ne kaseiltakaan näyttäneet ja ysit tunnistan kaukaa. He katsoivat minua arvioiden päästä varpaisiin, mutta miksi? Tiedän, en ole perus ysi. Pukeudun omalla tavalla ja erotun joukosta. Olen aina väsyneen näköinen, puhelin kädessä ja käyttäydyn kuin ei jaksaisi kiinnostaa mikään. Halusin vain äkkiä pois tilanteesta. Onneksi pääsin pian terveydenhoitajalle ja kerroin ongelmista; en pysty oleen koulussa, rupee itkettään ja ahdistaan ajatuskin, tuntuu että joku painaisi rintaa, että kaikki tuijottavat minua. On levoton olo koko ajan, enkä saa nukuttua ja jos ahdistus kasvaa liian suureksi, en pysty menemään edes kouluun. Mahdollisesti voin jatkaa normaalisti, mahdollisesti erityisopettajalla, mutta todennäköisesti osastolla. Olen kiitollinen, jos en sinne joudu. Mä en kestäis. Tarviin vapautta. Mä nukuin mummilla, ahdistus lieveni hieman. Seuraavaksi bussilla kotiin ja sänkyyn. Olisi pitänyt olla Maijan kanssa ja käydä Marilla. Mutta mä en vain pysty.. Onneksi he ymmärsivät molemmat. Nyt tarvitsen vain aikaa, rakkautta ja tukea. Etenkin, kun ahmin ruokaa liikaa ja haluaisin vain oksentaa.

Hain apua, olen voiton puolella. Myönsin ongelmani. Seuraavaksi alkaa vaikein vaihe, parantuminen näistä kaikista ongelmista. Sain sentään avattua suuni, puhuttua ystävilleni, terveydenhoitajalle ja äidille. Seuraavana on terapeutti ja luokanvalvoja, sitten lääkäri. Seuraavana on luvassa lepoa. Haluan vain nukkua. Välillä ikuinen uni olisi ihanaa. Mutta en aijo luovuttaa, olen saavuttamassa sen, minkä annoin odottaa liian kauan ja luulin että joku muu osaisi pelastaa minut, ilman, että pyydän apua.

Rakkaudella Christa.

PS nää on mun mietteitä, en edelleenkään kaipaa teijän sääliä, empatiaa tai mielipiteitä. kirjotan tätä vaan mua itteeni varten, en ketään muuta. kirjoitan siksi, että se auttaa minua.