Ku muil on tutkielmii, mul o muistelmii ja mustelmii, toinen toistaa mustempii, mu vihkos musteel kii.

Ahdistaa. Ei, en pysty meneen kouluun. Ajatuski ahdistaa ja saa mut täriseen ja sydämen hakkaamaan kovempaa ja kovempaa. Haluun vaan käpertyy mun sänkyy peiton alle. Tiedän et tarviin apua ja hain sitä tänään.  Kirjotan mun tän päivän ajatelmat tähän, kun heräsin kylpyammeesta johon olin nukahtanut ja kirjoitin ajatuksia puhelimeen, ajattelematta enempää sitä mitä kirjoittaisin.

"Jotkut lepää rauhas laineitten alla

Jotkut elää haudas paineitten alla

Jotkut elää kauan vaan vaikenemalla

Ja taustalla soi hautajaismusiikki"

Kylvyssä.

Ahdistaa, taas. Olin koulussa vain ruotsin tunnin. En ole pystynyt keskittymään koko päivänä mihinkään. Ajatellut vain sitä ahdistusta, joka kouluun menosta tulee. Mikä minussa on? Terveydenhoitaja kehoitti puhumaan uudelle luokanvalvojalleni. Pelkään vain, että hän ei ymmärrä. Terapeutilleni kerron huomenna, viime keskiviikkona nukuin sen ohi. En ole nukkunut viikkoihin kunnolla, vaihteeksi. Ataraxit eivät auta, joko valvon myöhään, tai ne väsyttävät liikaa, vielä seuraavanakin päivänä. Kuulostan sairaalta. Miten niin kuulostan, mä olen. Vittu että oon taas tyhmä. Katson vanhoja, haalistuneita viiltojälkiä vasemmassa kädessä. Miks oon ollu näin tyhmä? Mulla on ollu ihmisiä ympärillä ja mun mielestä ainoo tapa lievittää mun pahaa oloo, on viiltely. Vitut. Onneksi olen ollut puoli vuotta viiltelemättä. Tänään meinasin, ahdisti ajatus koulusta, sinne menemisestä ja niistä ihmisistä niin paljon. En meinannut päästä kouluun asti, ja kun pääsin, oli ruokkis. Menin suoraan terveydenhoitajalle. Siellä oli seiskoja, tai ainakin olettaisin näin. Ei ne kaseiltakaan näyttäneet ja ysit tunnistan kaukaa. He katsoivat minua arvioiden päästä varpaisiin, mutta miksi? Tiedän, en ole perus ysi. Pukeudun omalla tavalla ja erotun joukosta. Olen aina väsyneen näköinen, puhelin kädessä ja käyttäydyn kuin ei jaksaisi kiinnostaa mikään. Halusin vain äkkiä pois tilanteesta. Onneksi pääsin pian terveydenhoitajalle ja kerroin ongelmista; en pysty oleen koulussa, rupee itkettään ja ahdistaan ajatuskin, tuntuu että joku painaisi rintaa, että kaikki tuijottavat minua. On levoton olo koko ajan, enkä saa nukuttua ja jos ahdistus kasvaa liian suureksi, en pysty menemään edes kouluun. Mahdollisesti voin jatkaa normaalisti, mahdollisesti erityisopettajalla, mutta todennäköisesti osastolla. Olen kiitollinen, jos en sinne joudu. Mä en kestäis. Tarviin vapautta. Mä nukuin mummilla, ahdistus lieveni hieman. Seuraavaksi bussilla kotiin ja sänkyyn. Olisi pitänyt olla Maijan kanssa ja käydä Marilla. Mutta mä en vain pysty.. Onneksi he ymmärsivät molemmat. Nyt tarvitsen vain aikaa, rakkautta ja tukea. Etenkin, kun ahmin ruokaa liikaa ja haluaisin vain oksentaa.

Hain apua, olen voiton puolella. Myönsin ongelmani. Seuraavaksi alkaa vaikein vaihe, parantuminen näistä kaikista ongelmista. Sain sentään avattua suuni, puhuttua ystävilleni, terveydenhoitajalle ja äidille. Seuraavana on terapeutti ja luokanvalvoja, sitten lääkäri. Seuraavana on luvassa lepoa. Haluan vain nukkua. Välillä ikuinen uni olisi ihanaa. Mutta en aijo luovuttaa, olen saavuttamassa sen, minkä annoin odottaa liian kauan ja luulin että joku muu osaisi pelastaa minut, ilman, että pyydän apua.

Rakkaudella Christa.

PS nää on mun mietteitä, en edelleenkään kaipaa teijän sääliä, empatiaa tai mielipiteitä. kirjotan tätä vaan mua itteeni varten, en ketään muuta. kirjoitan siksi, että se auttaa minua.

vittumaist on itsensä kans painii.

tähän alkuun mä haluan sanoa, että mä en hae seuraavalla tekstillä sääliä, huomioo tai mitään vastaavaa. mä vaan puran mun päätä, joka meinaa hajota miljooniin palasiin. ihmisten nimet eivät tässä ole oikeita, sillä vaikka he ovat osa mun pään hajoomista ongelmineen, he ovat läheisimpiä ystäviäni. ei teidän tarvitse tietää heidän oikeita nimiään, tai tarvitse ruveta arvuuttelemaan.  kymppilinja - äänetön kuolema kuvaa sitä, miltä minusta tuntuu, usein.

tämä hajoaminen alkoi muutama viikko sitten, kun kuumeeni oli nousemassa ja olin kipeänä. mielestäni asiat olivat hyvin ja en osannut epäillä, että nämä tuntemukset tulisivat takaisin. miksi ne minua kiusaavat? mikseivät etsi jo uutta uhria? en haluaisi tätä tunnetta kenellekkään, mutta herää aina kysymys: miksi minä? mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

monilla herää nämä kysymyksen mieleen, ja voin vastata, että omasta mielestäni kukaan ei ole ansainnut sitä. se on vain elämää. toiset saa vähemmä ja antaa enemmä, kun taas toiset saa enemmä ja antaa vähemmä. mä en tiedä kumpaan mä kuulun. en ehkä kumpaankaan. tai sitten olen vain saanut vähemmän ja antanut vähemmän. kuka tietää?

olen miettinyt jo pari viikkoa, että haluan vain kuolla. se ei kuulosta itseltäni, enää. ala-asteen viimesinä vuosina kelasin itsemurhaa usein, mutta se väheni yläasteella. on ollut kyllä vaiheita, jolloin ne ovat tulleet takaisin, mutta eivät ikinä näin voimakkaina. harkinnut olen usein, mutta olen aina löytänyt syyn, miksi en tekisi sitä. nyt en meinannut löytää sitä. tuntuu, että se olisi vieläkin hukassa. minulla on ihmisiä, jotka rakastavat minua, välittävät minusta. minulla on koti, sukulaisia ja ystäviä. silti, kaikista näistä hyvistä asioista huolimatta haluaisin vain kuolla. se ääni, pienen pieni ääni mun takaraivossa sanoo, että "susta ei ole mihinkään. sun täytyy kuolla. kaikki olisi silloin kaikilla aina paremmin."
en ole nukkunut viikkoihin kunnolla. olen myöhästellyt koulusta ja ollut paljon poissa. en vain pysty menemään sinne. rupee ahdistamaan, itkettämään ja tunnen itseni kahlituksi. en kuuntele tunneilla, en keskity. olen vain oman pääni sisällä ja yritän kasata sitä. ystäväni katsovat vierestä, kun murenen pieniin palasiin. ruokailussa vaivalla saan ruokaa alas, jos edes menen sinne.
vaikka olisi nälkä, en syö. en vain pysty. koen omantunnon tuskia. ajatuskin, että pitäisi syödä saa minut oksentamaan. mietin omaa peilikuvaani. ei, en voi syödä. olen muutenkin jo lihava. tiedän mitä muut ajattelevat minusta. näen sen heidän silmistään kun he edes katsovat minua. ei pitäisi välittää mutta.. välitän silti. kotona kipitän oksentamaan, jos olen yksin. tai kun äitini (ja ehkä poikaystäväni) nukkuu. olen usein kotona, omassa huoneessani, ilman, että kukaan edes huomioi, että syönkö ollenkaan vai ahminko. ahmimisesta, jota esiintyy vain olessani äidin kanssa kaksin, valitetaan, mutta syömättömyydestäni ei. paitsi ystäväni, jotka näistä ongelmista tietävät ja yrittävät auttaa.
tiedän, että pääni kestää paljon, mutta ei kaikkea. jannen ja roopen itsetuhoisuus, siljan parisuhde joka on vähä niin ja näin, samun henk.koht. ongelmat, koulu, väsymys, ongelmat syömisen kanssa, isäpuoli vankilassa, sadistinen pikkusisko, koulukiusaaminen äidin masentuneisuus, poikaystäväni ymmärtämättömyys näitä asioita kohtaan ja niitä tunteita, vuosien salaaminen ja sisällä pitäminen, liian myöhään haettu apu ja lääkkeet, jotka eivät auta, sukulaisten ainainen valittaminen ja kyseleminen koska tämä loppuu. tätä menoa ei ikinä, jos en hanki apua. tai saa sitä ajoissa..


kyllä, olen harkinnut ammatiavun hankkimista. ja teen sen heti, kun pääsen terapeuttini luo.


nyt meen nukkumaan, josko huomenna olisi kaikki jo hieman paremmin.


en hyväksy anojen kommentteja jos ei ole nimeä perässä, voisitte hieman miettiä että mitä tähän kommentoitte. niin, eikä tässä edes ole kaikki mitä mä ajattelen. vaan ne, mitä mä pystyn myöntään.


ja edelleen kirjoitin tämän, jotta voin purkaa paineitani. 


en kaipaa sun sääliis, sun empatiaas, tää on mua, tää on köyhän miehen terapiaa.