live love laugh

Luin yhen mun postauksen kommentteja. Tai siis aika monenki. Ja monissa niissä arvosteltii mua ja mun ulkonäköö. Se sattuu, mut minkäs sille voit?  "Ei millään pahalla mut oot hieman liian läski tohon hommaan." , niin siis onko mun paino este asialle, jota mä rakastan tehä ? Ei oo ollu tähän päiväänkään mennessä, nii en tiedä miks kukaan tulee anonyymina sanoo mitää. Mä oon tällänen, halusitte tai ette.
Mä en ymmärrä, miks ihmisiä sorretaan ulkonäön tai jonkin ns. "vian" takia? Kaikki on erilaisia ja kaikkia pitäis kunnioittaa sellasina, kuin he ovat. Ihan oikeesti. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että ymmärsin asian liian myöhään. Kun mä ymmärsin sen, mun elämä muuttu tosi paljo ja omaan ystäviä, jotka ei sovi muottiin niinku ennen. Mun elämän laatu muuttu huomattavasti. Parempaan suuntaan. Sitä kautta opin hyväksyyn itteni, menneisyyteni ja kaiken muun muhun liittyvän.

Mä haluisin ihmisten ymmärtävän, et kaikki on erilaisia. Kaikki pystyy purkaan asioita eri tavalla. Mulla itellä on kirjottaminen ja puhumine, sekä puhun asioista avoimesti. Kuten ennenki maininnu, ehkä jopa liianki. Lainaten äidinkielen lausuntoo (hakemukseen), nii mikään asia ei oo mulle tabu. Ei oo asiaa, mistä en pystyis keskusteleen, sattuis se kuinka paljo muhun henkisesti. Joten vaikka kirjottasin tänne kuinka arkoja asioita, joita te itse ette pystyis laittaa blogiinne tai puhuun muille, niin ottakaa huomioon että mun on pakko purkaa itteeni. Mun ensimmäisessä postauksessa mainitaan se, miks mä kirjotan. Mul oli sillon tasan yks lukija. En kaipaa sääliä, se paskentaa vaa mun oloo. Mulla on ystävät sitä varte, et ku tarviin säälivii ihmisii nii ne on potkimas perseesee ja säälimässä. Tosin ne vaan potkii perseelle ja käskee ryhdistäytyy, ja ite inhoon sääliä. Välillä vajoon itsesääliin, mut yleensä se ei kestä ku päivän tai pari ja sit mennää.

Mul menee tosi hyvin. Ihan oikeesti. Se et kirjotan tänne, on osasyy. Kun kirjotan, saan ne pois mielestä. Mulle tärkeetä mun elämässä on koulu, perhe ja ystävät, itse eläminen, rakastaminen ja nauraminen. Niistä mun elämä nykyään koostuu. Säälimine saa mut tunteen huonommuuden tunnetta muihi verrattuna (jos mua säälitään) ja se masentaa iha oikeesti. Joten en kaipaa sääliä :)
Mä oon ylpee ihmisistä, jotka pystyy puhuun tunteistaan avoimesti, sekä menneisyydestään ja virheistään, kuhan he osaavat myös kehua itseään ja olla ylpeitä itsestään. Eivätkä välitä muista tai heidän mielipiteistään. :)
En jaksa enempää kirjottaa, mut meizi kiittää ja kuittaa !

Ja ihan btw, mulla menee paremmin ku moniin vuosiin ja oon ylpee itestäni, unelmistani, menneisyydestäni, perheestäni, koulumenestyksestäni ja ystävistäni. Ja oon viimeks ollu näin onnellinen ilman sen erikoisempaa syytä, kun oon ollu ala-asteella. :) Osaan nauttia elämästä sellaisenaan enkä tarvitse materiaa tai mitään sitä varten, että voisin hymyillä. Hymyilen nykyään aina kun katson peiliin ja sanon "Olen kaunis". Hyvätapa alottaa päivä! Let's have fun. Tosin oon kuumeessa nii pysyn pari päivää sisällä ja kattoo jos tuun terveeks :)

I don't care about the presents, only you.

"upea koonta huumehelvetistä"

"Sinä joka olet elänyt huumeaddiktin kanssa, tunnistat varmaan seuraavia asioita: läheisesi saa yllättäviä raivokohtauksia, on todella mustasukkainen, väkivaltainen ja vainoharhainen. Tiedät tunteen, kun et voi olla varma asioista. Et tiedä, koska tullaan perimään velkoja tai koska saat turpaasi. koskaan et ole varma, onko hän elossa. Öisin havahdut pienimpäänkin ääneen ja olet valmistautunut. Et voi olla koskaan varma mistään. Et voi olla ikinä varma omasta tai muiden turvallisuudesta. Elät pelossa etkä välttämättä uskalla, halua tai pysty lähtemään, hakemaan apua tai myöntämään, että läheiselläsi on huumeongelma. Peittelet mustelmia, esität, että teillä on kaikki hyvin ja elätte unelmaa. Se ei ole oikein, eikä kenenkään pitäisi kärsiä.
Mistäkö tiedän, miltä tuntuu elää huumeaddiktin kanssa? Olen vasta nuori, mutta kokenut paljon. Elin elämäni ensimmäiset kahdeksan vuotta huumeaddiktin kanssa ja se on jättänyt jäljet minuun ja läheisiini. Edesmennyt isäni oli huumeaddikti, ja äitini herää edelleen öisin helposti, kun kuulee alaoven tai naapurien ovien käyvän. Läheisimmistäkin ystävistäni löytyy edes hieman huumeongelmaisia, mutta itse en huumeisiin koskisi. Olen nähnyt porttiteorian monesti, liiankin läheltä. En siis tiedä näitä asioita dokumenteista, kirjoista, koulun oppitunneista tai huumevalistuksista. Tiedän nämä asiat oman elämäni pohjalta. Eikä yksikään edellä mainituista saa ketään ymmärtämään, millaista on elää huumehelvetissä. Se kertoo totuuden, mutta ei kaikkea. Se auttaa ihmisiä säälimään. kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää tai luullaan. Huumeriippuvuudesta huolimatta rakastan isääni edelleen, ja hän oli hyvä isä. Näin hänen tekevän väärin äitiäni kohtaan. Silti puolustin aina isääni. Nyt vanhempana ymmärrän, että se on ollut väärin äitiäni kohtaan. Mutta hän silti ymmärsi. Isä oli minun sankarini ja on edelleen, kaikesta huolimatta. Silti osaan arvostaa äitiä ja hänen tekojaan, sillä on olemassa muisto, joka ahdistaa minua vieläkin ja saa minut itkemään. Haluan jakaa sen nyt teille.
En muista tarkkaa vuotta, en edes kuukautta. Olin silloin luultavasti esikoulussa tai ensimmäisellä luokalla. Sillon oli yö, tai ainakin myöhäinen ilta. Isäni oli ollut juomassa sekä huumeiden vaikutuksen alaisena. Asuimme kerrostalossa, joka on edelleen kotini. Isä oli rikkonut alakerran oven ja soitti ovikelloa. Heräsin siihen ja menin avaamaan. Äiti kielteli. Isä tuli ryminällä ja uhkasi tappaa meidät. Itkin hulluna ja juoksin vanhempieni makuuhuoneesen piiloon. Muistan, että äitini huusi isälleni, että eikö hän tajua, että pelkään. Äiti tuli luokseni ja piti sylissä. Lohdutteli ja sanoi, ettei mitään hätää. Isä tuli huoneeseen haulikon kanssa ja huusi, että pelkääkö äitini. kyllä hän pelkäsi, mutta ei myöntänyt. En muista, mitä sen jälkeen tapahtui. Muistan vain, että seuaavaksi olimme autossa, ajamassa mummolaan. Isä soitteli perään ja pyyteli anteeksi. kyllä hän sai, mutta jätti minuun ikuiset arvet.
Skandaalin sanoja lainaten: "Et tiedä mitä on niellä paskaa 24/7, et tiedä mitä on vielä jaksaa taas herää peittämään pahaa oloo joka valtaa koko vartalos."

tässä on mun äidinkielen kirjotelmasta osa, jonka oon halunnu jakaa monien ihmisten kanssa, sen takia, että ihmiset ymmärtäisi, miltä tuntuu oikeasti elää, mutta myös sen takia, että olen ylpeä tuosta kirjoituksesta. sain siitä sellaisen, kuin halusin. vaikka arvosana oli 9, niin vielä enemmän tuntui hyvältä lukea arvostelu. kielioppi virheitä oli, mutta opettajan kommentti kun kävin hakemassa vihkoa ja se, mitä tekstin perässä luki.

"kertokse sun omasta elämästä? oon ylpee, et pystyit kirjottaan. sait siitä niin syvällisen ja konkreettisen, niinku monista muista sun teksteistäs."

ja se kommentti kirjotelman lopussa; "huumeosuus sujuva ja koskettava, suorastaan viiltävä, yleiseltä tasolta omakohtaiselle tasolle etenevä kokonaisuus. siirtyessäsi huumeisiin, teksti herää eloon. tiedät, mistä kirjoitat ja välität sen lukijalle kouriintuvasti. hienoa, että tiedät elämäsi suunnan ja pystyt luottavaisesti kirjoittamaan elämäsi taakoista. niin saat apua, etkä nujerru niiden alle. Rakas, Christa!"

oon ennenki saanu hyvää palautetta mun kirjotelmista, koska ne on ollu koskettavia, todentuntuisia. aina, kun mahdollista, oon hyödyntäny mun menneisyyttä ja niitä tuntemuksia mitä oon kokenu. kiitos ihmisille, jotka tän luki. ja aiheena oli terrorismi ja huumeet, mutta jätin yleisen löpinän huumeista pois (siis tässä minkä tänne laitoin) ja terrorismin.